Savolaisen laulu

Mun muistuu mieleheni nyt

suloinen Savonmaa.

Sen kansa kaikki kärsinyt

ja onnehensa tyytynyt,

tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat,

kuin vaarat loistoisat!

Ja laaksot kuinka rauhaisat,

ja lehdot kuinka vilppahat,

kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on,

puut kuinka tuuheat,

ja kuin humina hongikon

syv' on ja jylhä, ponneton,

ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkivat

kovalla talvella,

ja kussa Pohjan valkeat

suloisemmasti suihkavat

kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen,

sen suihke armaampi,

se silmä on Savottaren,

johonka taivas loistehen

ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko,

sanomme kumminkin:

Muu Suomi ellös ilkkuko,

jos meill' on hoikka kukkaro,

jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen

se sulla kellerti,

kun meidän vaivan, viljehen

kumohon löi vihollinen

ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin,

kun meitä vainot löit,

kun vaimot, lapset kaadettiin

ja miehet sortui sotihin,

sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa

näkönsä vanhat puut,

ja meidän vaarat virkkoa,

ja meidän laaksot lausua,

sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi

hyv' ois todistamaan:

"Täss' Savon joukko tappeli,

ja joka kynsi kylmeni

edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi

Savoa kalliimpaa,

ja mulle ei mikään niin soi

kaikesta, minkä Luoja loi,

kuin: "armas Savonmaa!"