Kaihoni

Taakse taivahitten siintävitten,

taakse ilmavirtain outojen,

tuonne hämäryyden verhon taakse

pyrkii levotonna katsehen.

Sinne hengen siivet herkät kantavi,

mutta kauemmaksi kantaa kaihoni.

Jos ma ulapoita kiiteleisin,

myrskyn lailla siniselkiä,

tuhat vuotta yhä souteleisin

ääretöntä veden välkettä,

eipä matka multa sentään loppuisi,

sillä kauemmaksi kantaa kaihoni.

Maa ja meri, avaruudet kirkkaat,

ette kaiholleni määrää saa.

Sitä vaatii se, jot' ei voi koskaan

kuolevista kenkään savuttaa.

Ijäks', sielu raukka, vei se rauhasi:

aina kauemmaksi kantaa kaihoni.