Oma maa

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan

hyljätty, onnensa kanss', urhoin haudoilta pois.

Ei sopis' miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä

mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees.

Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin

nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet.

Ei mun mielestän', ei, mee Pohjolan tunturit

joilla kuuntelin kuin sampo ja kantelo soi.

Siell' oli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhot

poijat ja karhut puun juurella painia löit.

Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä

kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.

Oi te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa

myötään päilyen veen vienossa taivahan kans'!

Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki

saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.

Siellä mun mieleni on, ja siellä ne muinoiset muistoin

-- sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös.

Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks'

kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymämaa.