Nimettömät sankarit

On liian köyhät kukkaset mainehen

ja liian kalvas loisto on laakerin.

Niit' ällös urholle sa tarjoo:

sankarin sielu ei leluja kaipaa.

Te kamartukaa nurmikot, urhojen

ei haudat pyydä katsetta kulkijan.

Ne maahan tallattakoon kerran,

vainiot yllänsä aaltoelkoon.

Ei impein lempi, äitien kyynelet,

ei siunaukset heimon ja lapsien,

ei runoilijan lauluninto

sankarin tekoa pyhittää voi.

Kas korkeampi kunnia urhon on,

ei kuolemattomuutta hän pyytänyt,

jonk' antaa jälkipolven maine:

nimien kulta on katinkultaa.

Te nimettömät sankarit, jotka nyt

jo ootte kaikki kuolohon käynehet,

te, jotka jäätte unholahan,

mistä ei paluun polkua johda,

te nimettömät vainajat, teidän on

se kuolemattomuus, jota viedä voi

ei kiittämätön jälkiaika:

tekonne kuolematon elää.

Ei konsanansa kuole hän kokonaan,

ken eestä korkeamman on uhrannut,

mit' oli kallihinta hälle,

uhrannut vilpittömin mielin.

Hän ain' on elävä ajasta aikahan,

hän astuu vuosisatojen armeijaan,

jok' kulkee ihanampaa kohti

aikaa, suurempata kuin meidän.

On liian köyhät kukkaset mainehen

ja liian kalvas loisto on laakerin.

Niit' ällös urholle sa tarjoo.

Urhon on kunnia korkeampi.