Ikävässä kenttäin huojuvaisten

Ikävässä kenttäin huojuvaisten

syksyn täydet tähkät unelmoivat.

Illan hijaisuus ja rauha soivat

rintaan rahattomain matkalaisten,

varisparven, joka vaakkuin kiitää

metsän pimennosta laitaan niityin,

vaan kuin hiljaisuuden kuoroon liittyin

äänetönnä yli laihon liitää.

Tuskin ykskään liikahtaapi siipi.

Kaikki vanhoja on, väsyneitä.

Niinkuin omain unelmainsa teitä

yli lakeuden ne liikehtiipi

tuonne metsän hämärtävän laitaan,

vuotten kaihon mukanansa raastain,

surun sanatonta kieltä haastain

etsivät kuin ennen erämaitaan.