Suomen nimi

Ja päivyt sammuva kullassaan

Jo vaipuu vienoihin vesiin;

Se saaret pukevi purppuraan

Ja illan siunaus soi yli maan,

Yön kuu käy ylhä jo esiin.

Vaan joukot nuoret ne riemuisna

Saa kokoon kummuilla, mailla;

Ei tunnu pakkoa, murhetta,

He kerran kevähän helmassa

Vain liehuu lintujen lailla.

Mut torven merkillä julkisen

Jo taukoo humu ja huiske;

Vain loiske kuuluvi laineiden

Ja metsän huokaus hiljainen

Ja vieno kukkien kuiske.

Mies kansan keskellä hartahan

Nyt haastaa jaloa kieltä,

Tuo ilmi luottehen tenhoisan,

Ja syntysanan niin mahtavan,

Mi usvat väistävi tieltä.

Jäät rintain sana se sulattaa

Kuin aurinko kevään puolla,

Kuin raikas tuuli se humajaa;

On onni, kun sille elää saa,

Sen vuoksi taistella, kuolla.

Ja kaikki kuulevat, paljasna pää,

Niin hiljaa, hengähtämättä,

Ja sydän rinnassa sylkähtää,

Ja kyynel poskella välkälitää,

Pois vierivi näkijättä.

Niin sana siivekäs lennähtää, --

Ylt' ympäri silloin raikuu

Yks riemu määrätön myrskyää,

Ja torvet ylvähät säestää,

Ja "Maamme", "Maamme" se kaikuu.

Ja tietää tahdotko nimen sen,

Mi kaikuu kauaksi kantain,

Kautt' ilmojen, yli aaltojen

Ja vuorten, maiden ja metsien

Ja selkäin, saarten ja rantain?

Siis sielus pohjahan piirrä se

Ja viime hetkehes kanna,

Sit' uskollisesti palvele,

Kaikk' yksin Suomelle, Suomelle

Työs, lempes, henkesi anna!

Se kalleimmista on kallihin,

On äitisi armahainen;

Se elon soi, se sen vaatikin,

Sen kunniaks elää ja kuoliakin

Nyt vanno'os, nuorukainen!

Jo päivyt kullassa sammuupi

Ja vesiin vienoihin vaipuu,

Se valas kallihin kuulevi;

Oi, nähköön heelmät se lempesi,

Yön varjot kerran kun haipuu!