Päivän laulu
E. Melartin
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkatulta!
Se ääni on suuri ja kaunis ja pyhä,
se ääni on kansamme kalleus yhä,
se kutsuvi työhön ja taistelohon
ja kauvan jo kutsunut on.
Se on kansamme voima, mi kaikki voi,
kun suru oli leipänä Suomen,
se on kansamme henki, mi kaikki loi,
kun luotihin Suomen huomen;
se liikkuvi laineilla tuhanten vetten,
se kaikuvi kielistä kanteletten,
se lehdossa helkkää, se laaksossa soi,
sitä laps emon maidossa joi.
Se hetkeksi kohota pinnalta maan
voi kylmiä ilmoja pakoon,
mut siellä se voimia kokoo vaan
ja siellä se kasvaa ja sakoo,
ja kun sen on aika, se Ukkona soipi
ja sateena, tuulena tulla se voipi
ja lakaista laaksot ja virrat ja maan.
Koska, koska sen nähdä mä saan?
Koska saan minä nähdä Suomeni tään
yheks, suureksi yhdistäyvän?
Koska uskonsa voimalla nuorten mä nään
ajan aaltoja astuen käyvän?
Koska nään minä nousevan kansani rinnan,
lapset yhdessä leikkivän töllin ja linnan,
koska nään minä saapuvan sankarin sen,
josta unta mä uinailen?
Kun tyhmyys ja raakuus raukaisi maan,
niin häntä, häntä mä uotin,
ja unelmat muut jos ne murtui vaan,
niin häneen, häneen mä luotin,
olen uottanut häntä mä päivää ja yötä
ja paljon niin ollut jo hällä ois työtä,
mut häntä mä uskon ja uinailen
ja lakkaa laulamast' en.
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Yhä ei minun unteni urhoa näy
ja mieroa kerjää kansa.
Missä viivyt sä mies? Vai oisko se unta,
vai oisko se mennehen talvista lunta,
kun uskon ma Suomeni suuruuteen
ja sen kuntohon, kantelehen?
Ei, ei! Mulla on joku rinnassain,
siell' on eräs ääni, mi puhuu
se uni ett'ei ole unta ain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu,
minä tunnen sen suonissa, lihassa ja luissa,
minä kuulen sen tuulessa, ilmassa, puissa,
näen silmissä nuorten sen liekehtivän:
Hän on saapuva, sankari hän!
Hänen nimens' on päivä ja kansan koi
ja hän Suomemme suureksi nostaa;
hän maammonsa mahlat palkita voi
ja taattonsa kohlut kostaa.
Hän saapuva on kuni Väinämö uusi
ja sen laulun on kuuleva koivu ja kuusi
ja Vellamon neiet ja metsä ja maa,
yli aaltojen, aikojen taa.
Mitä meistä! Me kaikki soitamme
vain kannelta katajaista.
Se taide, joka ei hymyile,
se ei ole taivahaista.
Hän soittonsa koivusta soreasta vuolee,
hän riemuten elää ja riemuten kuolee,
häntä kantavi kämmenin kansa ja maa,
hän kukkia antaa ja saa.
Tämä aika on aikoja etsinnän
ja aikoja valmistuksen,
mut suurena silloin kuin saapuvi hän
lyö aika sen lupauksen,
jonk' antoi meille jo taivahan Herra,
kun tänne hän kansamme johdatti kerran
läpi myrskyjen, tundrojen, tuulien,
tuhatjärvien rannoillen.
Oi, kuulkatte, kuinka se sykkäilee
tämä maa ja sen musta multa!
Oi, kuulkatte ääntä, mi kuiskailee
joka pellolta perkatulta!
Oi, nähkää sen kukkivat kummut ja saaret
ja nähkää sen aalloissa taivahan kaaret
ja vierivät virrat ja vehreä maa -
oi, nähkätte syntymämaa!
Se kansa, mi tänne ohjattiin,
se ei ole hukkahan luotu;
se kansa luotu on suurempiin,
kelle kerran on maa tämä suotu;
se luotihin kansaksi kantelon, laulun,
ja kansaksi kauneuden, taltan ja taulun,
ja kansaksi nousevan taitehen sen,
jonka kuulemme kuiskehen.
Vuossata on jällehen vierähtänyt
ja meriltä uusilta tuulee.
Käy ajassa uusia aatteita nyt,
ja kellä on korvat, se kuulee,
se kuulevi puissa mahlojen juoksun,
se tuntevi ilmassa ihanan tuoksun,
mi kevättä kertoo ja ennustaa -
oi, kuuntele syntymämaa!
Oi, kuuntele korvin avoimin
ja aattele täysin aattein,
oi, pukeu paitoihin puhtaihin
ja valmistu juhlavaattein!
Sun koittava, kansa, on sunnuntaisi -
ja koittaa kyllä se kohta jo saisi,
olet tarpeheks kyynelin kylpenyt.
Hymyhuulinen olkosi nyt!
Luo silmäsi laajalti ympäri maan,
katso kauvaksi läntehen, itään!
Katso, maa on vaiti ja odottaa,
aika seisoo ja lippua pitää:
Ken tohtivi temmata vuossadan vaatteen?
ken tohtivi nostaa nousevan aatteen
ja korkeella kantaa ja lennättää?
Nous Suomeni! pystyhyn pää!
Nouse Suomeni suurena, rynnistäin,
nouse vaaroilta, vaarojen alta,
nouse rannoilta järvien siintäväin,
sinä sinisten toivojen valta,
luo päältäsi pienten riitojen riehu
ja kasva ja kansojen lippuna liehu
ja näytä, mit' täällä pienikin voi,
kun suurta se unelmoi!
Näe unta kansojen keväästä
ja auringosta, mi koittaa,
näe unta uusista hyveistä
ja rakkaudesta, mi voittaa,
näe unta, ett' tieto on voima ja pyhä,
mut voimankin yllä on hyvyys yhä
ja valo on valta, mi velvoittaa -
näe unia suuria maa!
Eri lahjoja meille Luojamme soi,
kuka enemmän sai, kuka vähän,
mut kaikki tok' olla hyviä voi
ja yhtyä lempimähän.
Ja muita jos enemp' on yhdelle suotu,
se yksi muiden on iloksi luotu
ja avuksi veljien heikompain.
Ole hyvä, oi kansani ain!
Ole hyvä, älä vastahan ärjäise,
kun orpo pirttihis astuu!
Ole hyvä! Ja hymyllä lohduta se,
kenen silmät kyynelin kastuu!
Ei leivästä yksin vaimene suru,
vaan antaos rikkaasta riemustas muru,
vie joukkohon lastesi leikkiväin!
Oman riemus sa lisäät näin.
Se ilo mi kasvavi murheesta,
se yksin on oikea täällä
ja ethän kansani kallis sa
ole kulkenut kukkien päällä,
mut niin jos sa kestät onnesi uuden,
kuin kestit sa murheen ja onnettomuuden,
niin olet sä kansa, mi kaikki voi.
Älä horju, Suomeni oi!
*
Mut viikot ne vierii ja vuodet ne käy,
yhä kaikki on ennallansa.
Yhä ei minun unteni urhoa näy,
ja mieroa kerjää kansa.
Mut vaikka me vuotamme tuhannen vuotta,
niin vuottanehet me emme ole suotta,
kuin oikein, oikein me vuotamme vaan, -
hän vaikka ei saapuiskaan.
Mut ei! Meillä on joku rinnassa ain,
siell' on eräs ääni, mi puhuu
se uni ett' ei ole unta vain,
vaan kerran se huutaa ja huhuu;
sen tunnemme suonissa, lihassa ja luissa,
se kuuluvi tuulessa, ilmassa, puissa
ja nuorten se silmissä salamoi:
On saapuva Suomeni koi.