Luonnotar

Olipa impi Ilman tyttö,

kave, Luonnotar korea.

Ouostui elämätään

aina yksin ollessansa

avaroilla autioilla.

Laskeusi lainehille,

aalto impeä ajeli,

vuotta seitsemänsataa.

Vieri impi, veen emona.

Uipi luotehet, etelät.

Uipi kaikki ilman rannat.

Tuli suuri tuulen puuska.

Meren kuohuille kohotti.

”Voi poloinen päiviäni.

Parempi olisi ollut

Ilman impenä elää.

Oi, Ukko Ylijumala,

käy tänne kutsuttaissa.”

Tuli Sotka suora lintu,

lenti kaikki ilman rannat,

lenti luotehet etelät.

Ei löyä pesän sioa.

”Ei, ei, ei.

Teenkö tuulehen tupani,

aalloille asuinsijani.

Tuuli kaatavi,

aalto viepi asuinsijani.”

Niin silloin veen emonen

nosti polvea lainehesta.

Siihen sorsa laativi pesänsä.

Alkoi hautoa.

Impi tuntevi tulistuvaksi.

Järkytti jäsenensä.

Pesä vierähti vetehen.

Katkieli kappaleiksi.

Muuttuivat munat kaunoisiksi.

Munasen yläinen puoli

ylhäiseksi taivahaksi.

Yläpuoli valkeaista

kuuksi kuumottamahan.

Mi kirjavaista tähiksi taivaalle.

Ne tähiksi taivaalle.