Yli vaikenevain kattoin

Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu

iäisyyden korkeudesta kuolon yö,

viime kerran kaikki valtasuonet lyö,

täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu.

Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta

yli kaiken katoamaan tuomitun.

Hukkuu hetken hyrskehesen, itkuhun

kaikki, joka surrut, riemuinnut on kerta.

Sortuu heikko suku alle unelmainsa omain,

nukkuu kamaralle kylmän, kovan maan.

Kuu ja tähdet jatkaa ylhää kulkuaan

halki avaruutten suurten, sanattomain.

Kerran Linnunradan tähdet yössä katsoo kammoin

takaa aavain kuolonkylmäin, autioin

kiveen hakattua unta inehmoin:

kaupunkeja, jotka kuolleet on jo ammoin.

Kerran jokahinen sielu syvään yöhön hukkuu

eik' oo enää ketään kuoloon kaipaavaa,

unet kiveen hakatut vain todistaa

kaipuusta sen suvun, joka yössä nukkuu.