Ikuinen runo

Maalaan kirjaimia. Yksinäistä, hiljaisuus.

Meren lailla aaltoo bambu. Helmiketjun siveltimein luopi,

kuultoon paperin, kuvaa säkeen, jonka hetki tuopi.

Kuin lumeen kylvettäisi luumunkukkain kirjavuus.

Naiskainalonko kuopasta ei haihtuis pois

lemu mandariinin? Kauan paistettako voisi hanki kestää?

Voisinpa nää säkeet unhoon haipumasta estää,

ikuinen jos niissä tuoksu nuori ois!