Vanha faun

Pan vaiennut on metsän pimennoissa

ja tähdet suuret syttyy vihrein valoin

ja Selene kuin kuumesairain paloin

yön äärettömän keinun aallokoissa.

Faun vanha yksin saloin sokkeloissa

käy vanhuuttansa väsynehin jaloin

ja kiroo lemmetöntä yötä saloin

ja kaihoo aikaa, jok' on iäks poissa.

Hän kulkee öisen lähteen reunamalle,

hän katsoo kammoksuin sen aaltoin alle,

kuin kuultaa sieltä tähdet kirkkahasti.

Veen pintaan vihertävät varjot heittyy.

Hän seisoo hetken, lähtee, yöhön peittyy

ja nyyhkyttääpi hiljaa aamuun asti.